Taas on sen aika. Sen olon, että on ruvennut taas johonkin, johon ei kelpaa. Johonkin, joka pitäisi jättää itseään viisaammille. Olisi eri asia, jos näitä juttuja kirjoittelisi vain itselleen, mutta täällä joku voi niitä lukeakin.

Välillä tuntuu vaikealta erottaa, onko se itse piru, joka moittii: "nuo kirjoituksethan ihan huokuu sinun tekopyhyyttäsi ja pätemisen tarvettasi. Johdatat vielä porukkaa harhaan jos jatkat. Ole mieluummin hiljaa vaan!" vai onko se Jumalan Henki palauttamassa maan tasolle. Voihan olla, ettei se ole kumpikaan. Kenties se on vain oma epäterve taipumus itsensä ylikritisoimiseen. Se vaihtoehto tosin lienee pahin - paholaisen saa kyllä hiljaiseksi Jumalan Sanalla, mutta oma itse on niin itsepäinen, että sen manaamiseen kuluu aikaa...

Saatanasta sanotaan, että se on syyttäjä, joka erityisesti syyttää meitä, mistä ikinä keksii. Syytösten tarkoitus on ilmeisesti saada meidät katsomaan vain omaa epätäydelisyyttämme - omaa mahdottomuuttamme tulla hyväksi - ja sen myötä lannistumaan ja menettämään toivomme. Ymmärrän, että tuo persoonallinen paha haluaa siis tällä tavoin
vahvistaa meissä ajatusta, että emme kelpaa Jumalalle, emme pääse taivaaseen kun olemme niin huonoja, niin pahoja. Se pirulainen tekee myös usein sen ärsyttävän tempun, että se käy hakemassa vanhoja virheitämme raskatunkiolta ja tuo niitä näytille eteemme soimaten niistä jälleen: Et ole saanut niitä vielä anteeksi. Jos nielemme sen valheen, joudumme epävarmoina aina vain uudestaan ja uudestaan anomaan anteeksi Jumalalta jo anteeksisaatuja syntejä.

Jumala ei kuitenkaan muistele syntejämme - kun olemme tuoneet ne ristiinnaulittaviksi Jeesuksessa (sillä Hän otti ne kaikki omaksi taakakseen), ne tulevat poispyyhityiksi. Jumala unohtaa ne ( ja jos Jumala unohtaa jonkin asian niin eikö se silloin lakkaa olemasta?). Tekisi mieli viitata raamatun kohtiin, sillä se on paljon luotettavampi lähde kuin omat sanani, mutta en taida jaksaa etsiä niitä kohtia, joita ajattelen. Ehkä täydennän tekstiä myöhemmin jos on aikaa.

Kyllähän Pyhän Hengenkin tehtävänä on nimenomaan muistuttaa meitä omasta syntisyydestämme, mutta ei vanhoista anteeksisaaduista erheistämmme eikä se toimi Raamatun vastaisesti. Pyhän Hengen tarkoitus on herättää meidät vapauttavalle sanomalle Kristuksesta, joten se ei yritä lannistaa mietä ja jättää meitä epätoivoon. Se ei syytä kuten Saatana vaan paljastaa sokeille silmillemme armon tarpeemme. Puhdistuksen tarpeemme. Se ei jätä meitä omien puhdistautumisyritystemme varaan vaan osoittaa aina Häneen, joka on ottanut meidän likamme omakseen ja lahjoittanut oman puhtautensa meille, jotta me saisimme elää rauhassa.  

Heikkous, vajavaisuus, yksinkertaisuus, sairaus, epäonnistuminen. Ne eivät ole muotia. Eivätkä tule koskaan olemaankaan. Maailma palvoo ja ihailee voimakkuutta, menestystä ja kunniaa, älyn ja lihaksen valtaa, tehokkuutta ja sankaritekoja - täydellisyyttä (vaikka se olisi saavutettu vilpillisesti).

Ne ovat kuitenkin täyttä roskaa. Jumala valitsi sen mikä maailmassa oli halveksittua ja vähäistä, mikä ei mitään ollut, tehdäkseen tyhjäksi sen joka jotakin oli!!! Entä meidän uskovien keskuudessamme. Mikä on arvostettua ja mikä halveksittua? Ihaillaanko voittoja ja mahtavuutta hengellisessä elämässä ja halveksitaan heikkoutta ja tappioita?

Kumpi kuulostaa korvissamme miellyttävämmältä: voitto vai tappio, taistelu vai pako? Tappio sattuu katkerasti ja pakeneminen kalskahtaa pelkuruudelta. Kaikkihan me haluamme pärjätä taistelussa ja sinnikkyydellämme saavuttaa lopulta voiton.

Asiat kääntyvätkin päälaelleen henkilökohtaisessa taistelussamme meissä olevaa syntiä vastaan. Ihmisyydessämme asuvaa pahuutta eivät hengellisten lihasten pullistelut hetkauta. Se tietää heikot kohtamme. Edessä ON väistämätön tappio, jos aiomme itse päihittää vihollisellemme. On pahuksen vaikeaa valita pelkurimainen pako, mutta muuta mahdollisuutta ei ole selviytyä. Pako Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen turviin on ainoa toivomme. Kristus on jo sotinut puolestamme tämän taistelun ja voittanut! Meidän ainoa turvamme on se, että Kristus on ainoana viattomana Golgatan ristillä maksanut meidän syntiemme palkan. Sen vuoksi saamme uskoa KAIKKI syntimme anteeksiannetuiksi. Meillä ei ole mitään ylpeiltävää omista teoistamme - mutta Kristus on lahjoittanut oman voittonsa meille hävinneille.

 

Me elämme monenlaisten vaatimusten ristipaineessa. Osa niistä tulee ulkopuolelta - toisilta ihmisiltä - ja osa taas sisältämme. Asetamme odotuksia ja vaatimuksia toisille ja itsellemme. Ja kun emme noita vaatimuksia pysty täyttämään, on meidän askarreltava naamioita. Naamioita, jotka suojaavat meitä kohtaamasta sitä, että emme ole täyttäneet toisten meille asettamia vaatimuksia, sekä naamioita, jotka huijaavat meitä itseämmekin uskomaan, että olemme jotain mitä emme ole.

Elämme teeskentelyn maailmassa. Vaatii suurta rohkeutta uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää se. Kun muut lampaat eivät ole vielä hyväksyneet itseään susiksi, voi lampaantaljastaan luopuva joutua raadeltavaksi.

Jumala näkee teeskentelyn taakse. Olisi suorastaan herjaavaa olettaa, että itse Kaikkivaltiaan suosion voisi näyttelemällä saada osakseen. Jokaisen sisin on paljas Hänen edessään. Sydämemme on alastomampi Hänen katseensa alla kuin se edes itsellemme voisi koskaan olla.

Mutta me ihmiset...me uskoviksi itseään kutsuvatkin, joudumme enemmän tai vähemmän näyttelemään toisillemme. Tuskin meille olisi mahdollistakaan olla täysin roolittomia suhteessa kanssaihmisiin. Surullista on kuitenkin se, että joskus näyttää siltä, että juuri uskovien keskuudessa vaalitaan vaatimuksia tietynlaisista rooleista aivan erityisesti. Joskus uskovien keskuudessa odotetaan kenties maailmaakin tiukemmin, että ihmisen tulisi esiintyä tietynlaisen standardin mukaisena. Odotetaan tietyn muotin mukaisuutta toisilta ja varsinkin itseltämme. Usein ne kovimmat vaatimukset tulevatkin meidän sisältämme. Eikö olekin ahdistavaa? Sekö sitten on Elämää - isolla kirjaimella? Aitoa Elämää, johon Kristus on vapauttanut?

Jeesus sanoi: "tulkaa te työn ja kuormien uuvuttamat - minä annan teille levon!" Levon! Saako uupunut meidän ihmisten uskonnollisissa yhteisöissämme levon - vai vain lisää kuormaa kannettavakseen? On olemassa monenlaista erilaista suorituskeskeisyyttä, monenlaisia salakavaliakin muotoja keskittyä uskonelämässäkin siihen, mitä ihmisen itsensä tulisi tehdä, olla tai tuntea. Eikä kukaan meistä ole niiltä täysin vapaa - minä itse vähiten.

Maailman trendit, mallit ja ihanteet tyrkyttävät meille itseään median kautta ja luovat omanlaisiaan paineita. Kristitty voi kyllä olla vapaa tällaisista vaatimuksista, mutta toisenlaiseen muotoon puetut odotukset hän joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan. Hän joutuu kohtaamaan ne mittarit, jotka mittaavat sitä, miten hyvä kristitty hän onkaan. Voi Herra, suojele minua uskovaisilta - myös itseltäni!

Armoa ei aina julisteta sitä oikeasti tarkoittaen. Jumalan lahjoista suurimmankin ja meille elintärkeän me saamme helposti vääntymään käsissämme. Emme annakaan sitä ilmaiseksi vaan teemme siitä ehdollista. On vaikeaa ottaa mitään vastaan ilmaiseksi, mutta karu tosiasia on, ettemme mitenkään voisi ansaita Jumalan suosiota omilla suorituksillamme. Itse täydellisyyden edessä meistä jokainen jää viime kädessä vajavaiseksi. Olemme samalla viivalla.

Sillä mitä me olemme tai emme ole ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Ainoastaan sillä on väliä, mitä Jeesus Kristus on ja mitä Hän on tehnyt puolestamme. Kunpa osaisimme sis olla asettamatta ylimääräisiä ristejä toisten ja itsemme kannettavaksi. Kunpa voisimme hylätä naamiot.

Jälleen yksi blogi lukuisien muiden joukkoon. No mikäpä ettei? Ehkä merkittävin tarkoitus tällä blogilla on harjoituttaa kirjoittajansa kirjoitustaitoa. Vähän tulee kirjoitettua enää mitään, kun ei ole pakko niinkuin opiskellessa oli.

Nimi Matkan varrella (ei kovin kiinnostava mutta olkoon) viittaa lähinnä elämän matkaan ja sen varrella pulpahtaviin ajatuksiin. Elämää kuvataan monesti matkaksi ja sitähän se tavallaan onkin. Sillä on lähtöpiste ja päätepiste. Kuolema ei jätä matkaa kesken. Tämän blogin kirjoittaja uskoo sen olevan perille pääsy. Matkalla seuranamme voi olla toisia ihmisiä - kanssakulkijoita - mutta siitä viimeisestä portista meidän kunkin on kuljettava yksin - vai onko? On yksi, joka ei meitä jätä pulaan - sellainen kaveri kuin Jeesus. Heh, viimeistään tässä vaiheessa satunnaiselle ohikulkijalle selviää, mistä täällä paasataan. Se voi herättää vastenmielisyyttä tai huvittuneisuutta tai sitten se voi olla positiivinen ylläri. Oli kummin tahansa, ei kannata odottaa liikoja. En saisi aivopestyä ketään vaikka tahtoisinkin. En usko voivani "käännyttää" ketään. Ajattelen, että vain Jumala pystyy sen "kääntymisen" saamaan aikaan aikaan. Mutta kyllä mulla senlaatuista sanottavaakin on, jonka haluan tuoda julki. Jos se jotain herättelee niin hyvä. Eikä se ole suunnattu pelkästään niiden havahdutamiseksi, jotka eivät usko näihin Jeesus-juttuihin vaan yhtä lailla kristityiksi itseään kutsuville. Tahtoisin haastaa lukijoita sotaan suorituskeskeisyyttä ja tehokkuudentavoittelua vastaan. Tahtoisin rohkaista täysipainoiseen elämään. Mitä sillä tarkoitan? Toivottavasti se selviää matkan varrella.